"Sä oot niin monelle tärkeä"

Olen viime aikoina kuullut ehkä liian monta kertaa ajattelevani liikaa. Joten mitäpä muuta olisinkaan Suomessa ollessani tehnyt, kuin ajatellut vähän lisää? Viimeiset kolme kuukautta koen olleeni hurjan onnellinen. Vaikka eihän nyt todellakaan tavallaan uuden elämän alusta alkaen rakentaminen tapahdu sormia napsauttamalla, niin on ollut helppo hymyillä usein ja paljon. Ei se onnellisuus johdu siitä, että olen kaukana teistä Suomen ihmisistä, eikä sille muutenkaan ole ainakaan helppo keksiä selitystä. Niin vain kummasti, palikoita on kai loksahtanut paikoilleen.

Tämän kahden nyt Suomessa viettämäni viikon aikana, olen hämmentynyt siitä miten kaikki on ennallaan täällä. Tuntuu niin tavalliselta ja normaalilta olla etenkin Jyväskylässä, vaikka luulin sen olevan outoa ja kummallista. Toisille täällä syksy on ollut vaikea tai raskas ja tuntuukin vaikealta myöntää miten hyvä syksy itsellä on ollut. Kai sitä myöntäessä pelkää juuri sitä, että saa ymmärtämään onnellisuuden johtuvan välimatkasta.

Tämän kahden viikon aikana olen myös puhunut kaikki kai väsyksiin kertomalla "Englannissa sitä ja tätä" tai "Siellä on asiat näin ja noin", mutta se on minun tämän hetkinen elämä. Mistä päästäänkin ajatukseen kaksoiselämästä, sillä jotenkin nyt Suomessa vietettynä aikana Englanti-elämä ja Suomi-elämä tuntuvat erillisiltä. Tuntuu tavallaan, kun täällä kaikki olisi pysähtynyt odottamaan minua tai että Englanti-elämä olisi jotenkin niin mahdottoman kaukana täältä. Tuntuu välillä, ettei kukaan täällä olisi perillä siitä elämästäni, mikä oikeastaan on nyt elämäni.

Tällä hetkellä minulla on jo ikävä takaisin Chesteriin. En tarkoita etten nauttisi jokaisesta hetkestä täällä, mutta ehkä eniten kaipaan omaa kotia ja huonetta. Kaipaan sitä, ettei tavarat ole matkalaukussa ja vaatteet jommassa kummassa kahdesta matkalaukusta tai sitten pyykkilaatikossa neljän muun ihmisen pyykkien seassa piilossa. Tietysti sitten liikaa ajattelevana henkilönä ajattelen tätäkin liikaa ja luon itselleni huonon omantunnon tästä ikävästä ja koko vaihdossa olemisesta. Pikkusiskoni (7v.) sanoi tässä eräänä päivänä "Sitten kun tulet kesällä takaisin, et enää ikinä saa lähteä mihinkään, et edes Jyväskylään!". Tämä kommentti ja otsikkoon lainattu pätkä ystävän tekstiviestistä, ovat saaneet miettimään vielä enemmän asioita. Tältäkö se tuntuisi, jos joskus oikeasti asuisi pysyvästi kaukana Suomesta? Vaikka en kahdeksanvuotiaan Marian tavoin enää olekaan suuntamassa "isona" Saksaan asumaan ja tulossa vain Jouluksi kotiin, niin en koskaan poissulje sitä vaihtoehtoa, että Suomen sijaan jossain muualla voisin vuotta pitempäänkin asua.

Enää kaksi yötä Suomessa ja mieli on haikea, mutta silti odotan innolla kevään seikkailuja!